Käytiin eilen isäni luona. Se on kuin pieni eriskummallinen keidas keskellä kaupunkia,missä piha rehottaa viidakkona,kissat ja siilit vilistävät pitkin poikin ja aika on pysähtynyt. Ahdistaa ja surettaa ajatella tulevaa - sitä hetkeä kun talo joskus myydään ja puretaan ja tilalle rakennetaan joku kammottava kerrostalo tai rivitalo. Siltä se nimittäin pahasti vaikuttaa,ikävä kyllä. Mikään määrä valokuvia ei saa ikinä tallennettua muistojani sieltä eikä siellä vallitsevaa tunnelmaa. En vain osaa muutakaan. Joka kerta kuvaan ja kuvaan ja kuvaan. Mutta miten ihmeessä kestän sen hetken kun tuo kaikki katoaa? 

Eilen yritin olla miettimättä sitä. Sen sijaan katselin lapsen riemua pappansa kanssa,keräsin kirpeitä kirsikoita,paijasin suloista Vilma-kissaa (alimmassa kuvassa),ihmettelin kesyjä siilejä ja kävin läpi vanhoja lelujani ja mummoni vanhoja vaatteita. Ne saan ainakin pelastettua.

We visited my dad's place yesterday. It's like a little whimsical oasis in the middle of the town,where the yard is like a jungle,cats and hedgehogs are running around and time has stopped. I feel distressed and sad when I think about the future - that moment when my dad's house will be sold and demolished and a new awful apartment building or a row house will be built on its place. Unfortunately that seems to be ahead. No amount of pictures can't ever save my memories from there,or capture the athmosphere that is there. There's just nothing else I can do. Every time I shoot and shoot and shoot. But how on earth I can handle that moment when all that disappears? 

 I tried not to think about it yesterday. Instead I watched P's joy with his grandpa,picked bitter cherries,petted sweet Vilma-cat (in the lowest pic),wondered tame hedgehogs and went through my old toys and my grandmas old clothes. At least I can save them.